Sfinxien historia
Vaikka jo muinaisten asteekkien kerrotaan pitäneen karvattomia kissoja, nykyinen sfinxrotu on yllättävän nuori. Sen historia alkaa Kanadasta 1960-luvulla, eikä sillä ole yhteyttä muinaiseen Egyptiin – nimi viittaa ainoastaan rodun erikoiseen ulkonäköön, joka hieman muistuttaa egyptiläisiä sfinksipatsaita.
Vuonna 1966 Torontossa tavallinen kotikissa synnytti karvattoman urospennun, joka sai nimekseen Prune (omistaja Yania Bawa). Tutkimuksissa havaittiin, ettei kyse ollut sairaudesta vaan luonnollisesta resessiivisestä geenistä. Toisin sanoen molempien vanhempien täytyi kantaa samaa geeniä, jotta karvaton pentu syntyi. Kasvattajat kiinnostuivat ainutlaatuisesta ominaisuudesta ja aloittivat jalostustyön selvittääkseen, voisiko siitä kehittää kokonaan uuden kissarodun.
Prune paritettiin myöhemmin takaisin emonsa kanssa, jolloin syntyi sekä karvattomia että normaaliturkkisia pentuja. Tämä vahvisti käsityksen siitä, että karvattomuus periytyi resessiivisen geenin kautta. Ensimmäiset yritykset olivat kuitenkin haastavia, sillä jalostuspohja oli hyvin pieni ja rodulla esiintyi lisääntymiseen sekä terveyteen liittyviä ongelmia. Jouduttiin toteamaan, ettei alkuperäinen kanadalainen linja yksin riittänyt uuden rodun rakentamiseen. Tämä linja on päättynyt eikä yksikään nykysfinx ole jäljitettävissä Pruneen.
1970-luvulla tapahtui rodun historiassa ratkaiseva käänne, kun kahdessa toisistaan täysin riippumattomassa kotikissapopulaatiossa syntyi karvattomia pentuja lisää sekä Kanadasta että Yhdysvaltojen Minnesotasta. Nämä kissat toivat kaivattua uutta geeniperimää jalostukseen. Rodun geneettisen monimuotoisuuden parantamiseksi niitä risteytettiin muun muassa devon rexeihin, jonka ansiosta sfinxin geenipohja vahvistui merkittävästi.
Nykyiset kanadan sfinxit perustuvatkin siis näihin kahteen eri luonnollisten mutaatioiden linjaan:
- Dermis ja Epidermis (1975, 1976) Minnesota USA, navettakissan pennut / Milt ja Ethelyn Pearson
- Bambi, Paloma ja Punkie (1978, 1979 ja 1980) Ontario Kanada, kujakissan pennut / Shirley Smith
Rodun historiassa ratkaisevaa oli yhteistyö geneetikon kanssa. Hän uskoi, että karvattomuusgeenin säilyttämiseksi mutta geenipohjan laajentamiseksi tarvittaisiin hallittuja ulkoristeytyksiä. Parhaaksi vaihtoehdoksi valittiin devon rex. Siitä ei suinkaan ollut tarkoitus tehdä osaksi uutta rotua ulkonäön vuoksi, vaan siksi, että se tarjosi riittävästi geneettistä monimuotoisuutta ja rakenteeltaan sopivan kissatyypin.
Karvalliset jälkeläiset eivät suinkaan olleet epäonnistumisia, vaan tärkeä osa jalostusohjelmaa. Myös niitä käytettiin edelleen jalostuksessa, jotta karvattomuusgeeni saatiin säilytettyä samalla kun rodun geneettinen terveys parani.
Dermis ja Epidermis
Ihan tavalliselle navettakissalle, Jezabellelle, syntyi useampiakin pentueita, joissa mukana oli karvattomia pentuja. Näistä pennuista puolisisarukset Dermis (F, 1975) ja Epidermis (F, 1976) myytiin kasvattaja Kim Mueskelle.
Dermis ei tiettävästi koskaan saanut pentuja, tai ainakaan eloon jääneitä jälkeläisiä, mutta Epidermis sai seitsemän jälkeläistä neljästä eri yhdistelmästä (kahdessa isänä ilmeisesti maatiainen, yhdessä devon rex ja yhdessä pentueessa Epidermiksen oma poika).
Epidermis yhdistettiin devon rexiin nimeltään Cantaur’s Hercules ja näistä pennuista Z Stardust Winnie Rinklellä (F, 6.7.1986) on 25 jälkeläistä, ja sen jälkeläisistä omia jälkeläisiään sai tiettävästi 19 eri kissaa. Osa linjoista on päättynyt mutta useat Winnie Rinklen jälkeläiset ovat erittäinkin merkittävässä asemassa rodun historiassa.
Epidermiksen jälkeläisistä Z Stardust Winnie Rinklen lisäksi siitokseen käytettiin Z Stardust Sneezyä (M, 1.8.1985), mutta tämä linja ei ole jatkunut.
Bambi, Punkie ja Paloma
Shirley Smith, siamilaiskissojen kasvattaja löysi Toronton kadulta kolme karvatonta pentua. Kaikki kolme ovat alunperin samasta emosta mutta eri pentueista.
Bambi (M, 25.6.1978), valitettavasti loukkaantui pahasti, ja sillä ei ole jälkeläisiä.
Paloma (F, 1979) oli näistä sfinxhistorian kannalta merkittävin, se sai useita pentuja Punkien ja Curare van Jethropinin jälkeläisen Q.Ramsesin kanssa, joista tiettävästi ainakin kolmea on käytetty siitokseen. Mm maineikas siitosuros Chnoem de Calecat on Paloman poika.
Punkie (F, 1980) lähetettiin Hollantiin ja se yhdistettiin valkoiseen devon rexiin nimeltään Curare van Jetropin (M, 1.1.1979) ja ne saivat kaksi jälkeläistä: Q. Ra (M) ja Q. Ramses (M, 8.2.1982).
Käytännössä siis nykyisen sfinxrodun voi jäljittää 6-10 poikkeuksellisen vaikutusvaltaiseen kantakissaan, kuten Pruneen (historiallisesti), Dermikseen, Epidermikseen, Bambiin, Punkieen, Palomaan, Q Ramsesiin, Z. Stardust Winnie Rinkleen ja Chnoem de Calecatiin. Näiden yksilöiden vaikutus näkyy edelleen sfinxien sukutauluissa
Pitkäjänteisen jalostustyön ansiosta sfinx kehittyi terveemmäksi ja yhtenäisemmäksi roduksi. Vähitellen suuret kissajärjestöt alkoivat hyväksyä sen virallisesti (TICA 1986 hyväksytty rekisteröitäväksi, täysi hyväksyntä 1988, CFA 1998 hyväksytty rekisteröitäväksi, 2002 täysi hyväksyntä ja Fiféssä täysin hyväksytty 2002).
Suomeen ensimmäinen sfinx on tuotu vuonna 2000, ensimmäinen sfinxpentue syntyi vuonna 2002. Hobbitqueen’sin ensimmäinen sfinx oli syntynyt 2006, kissalanimi rekisteröitiin 2007 ja ensimmäinen pentue syntyi vuonna 2008. Kantanaaraamme Bemisu From Dream She Came eli 18 vuotiaaksi.
Vaikka sfinxit tunnetaan ennen kaikkea lähes karvattomasta ulkonäöstään, kasvattajat ovat vuosikymmenten aikana kiinnittäneet erityistä huomiota myös luonteeseen. Rodusta on pyritty kehittämään sosiaalinen, avoin ja ihmisläheinen seurakissa. Sfinxit ovatkin nykyään tunnettuja vilkkaasta, uteliaasta ja seurallisesta luonteestaan – ne hakeutuvat mielellään ihmisten läheisyyteen ja viihtyvät usein sylissä tai peiton alla lämpimässä.
Nykyinen sfinx on siis seurausta luonnollisesta geenimutaatiosta ja vuosikymmeniä kestäneestä vastuullisesta jalostustyöstä. Rodun tavoitteena ei ole ollut pelkästään säilyttää sen ainutlaatuinen ulkonäkö, vaan myös rakentaa mahdollisimman terve, tasapainoinen ja hyväluonteinen kissa tuleville sukupolville.
Lähteinä käytetty
Carol Richardsin vuoden 1987 New Faces – Sphynx -artikkelia (Cat Fancy 05/1987) ja Carol ja Walt Richardsin kirjoitusta The Sphynx – One of Nature’s Beautiful Mysterie (alkuperäinen lähde epäselvä, veikataan rotuesitettä). Sekä kattojärjestöjen TICA, CFA ja Fife tietoja ja nettisivuja sekä mm. Pawpeds- tietokantaa.
**Tarkastus on vielä kesken** / 25.7.2026